VILLISIKA   (Sus scrofa scrofa)

Villisika on voimakasrakenteinen, väriltään harmaa-musta, ja harjaspeitteinen.
Porsaat ovat kolmen ensimmäisen elinkuukauden ajan vaaleanruskeita tummanruskeilla pitkittäisraidoilla, tämä suojaväritys on lähes täydellinen. Niitä on mahdoton erottaa maastosta niiden ollessa liikumattomina.
Neljän kuukauden iästä noin vuoden ikään karvan väri on ruskehtava, jonka jälkeen se muuttuu aikuisen villisian väriseksi.
Karvapeitteen paksuus vaihtelee vuodenajan mukaan, kesällä talvikarva irtoaa pois ja sitä voi löytää isoina tukkoina puiden rungoista, joihin siat ovat kyhnyttäneet itseään.

Karjun sekä ylä-, että alaleuan kulmahampaat kasvavat koko sen elinajan. Yläkulmahampaat kääntyvät ylöspäin torahampaiksi. Mitä vanhempi karju, sen pidemmät torahampaat.
Ala- ja ylähampaat muodostavat yhdessä saksimaisesti yhteenleikkaavan hengenvaarallisen aseen.

Emakoilla hampaat eivät ole ulospäin näkyvissä, mutta niillä on suussaan yhtä vaaralliset usean sentin mittaiset terävät raateluhampaat, joita se ei epäröi käyttää jos esimerkiksi sen pahnuetta uhataan.

Täysikasvuinen karju voi painaa jopa 300 kg. Emakoiden kiima-aikana loka-maaliskuussa karju kuitenkin laihtuu, se keskittyy tärkeimpään tehtäväänsä, suvunjatkamiseen, ja syöminen jää toisarvoiseksi.
Emakot painavat lopullisen painon saavuttaneina, noin neljän vuoden iässä keskimäärin 150 kg

Villisika on tyypillinen kausilisääntyjä; se lisääntyy vain kerran vuodessa keväällä.Tiineys kestää keskimäärin 123 päivää, muutaman päivän pidempään kuin kesysialla.
Pahnueen koko on keskimäärin 3-6 porsasta. Pienet vastasyntyneet porsaat painavat 600-800 grammaa.
Porsaat seuraavat emoaan kunnes seuraavat pienokaiset syntyvät. Villisikaemakko synnyttää yksin, ja pysyy näkymättömissä noin viikon ajan. Emakon tullessa pienten porsaiden kanssa jälleen esiin, edellisvuoden jälkeläiset liittyvät mukaan, jolloin syntyy useasta sukupolvesta koostuva perheryhmä.
Villisikalauma on emakon johtama. Lauma sisältää kaksi-kolme sukukypsää emakkoa sekä niiden jälkeläiset. Karju liittyy laumaan vain syksyisin kiima-aikaan, muulloin se liikkuu yksinään.
Laumassa vallitsee hyvin tarkka arvojärjestys, joka näkyy mm. ruokailutilanteessa. Johtava emakko syö ensin!

Villisika on kaikkiruokainen. Kasvisruoka on eläinravintoa tärkeämpää; sika kaivaa maasta kasvien juuria, syö tammenterhoja, pähkinöitä sekä vihreitä kasveja ja ruohoja. Keväällä esimerkiksi maitohorsman, sekä voikukan nuoret taimet ja juuret ovat suurta herkkua talven jälkeen.
Tärkeintä eläinperäistä ravintoa luonnossa eläville villisioille ovat kastemadot, hyönteiset ja niiden toukat, sekä pikkujyrsijät.
Luonnossa villisika syö myös toisia kuolleita eläimiä niitä löytäessään.
Tarhattujen villisikojen pääasiallinen ravinto on vilja.